Olen eksynyt Suomessa melkein kaksi vuotta, kun päätin meneväni suomen kielikurssille. Matkani Suomessa jatkuu työharjoitteluun koputettuani erään oven eli Roihun oven ja kysyin työharjoittelupaikasta (huonolla suomen kielellä). Roihussa taas olen eksynyt suomen kielessä. Täällä varmasti selkosuomi ei puhuta. Täällä puhutaan nopeampi kuin juna. Kymmeniä eli satoja uusia sanoja tulee joka päivä.

Musiikin kieli on universaali, sanotaan. Tätä perustellaan esimerkiksi sillä, että musiikki herättää tunteita ja puhuttelee, vaikka emme välttämättä ymmärrä viestin lähettäjän (säveltäjän tai/ja tulkitsijan) tarkoittamaa sanomaa. Jokainen tulkitsee musiikin oman viitekehyksensä; persoonansa, elämäntilanteensa ja kulttuurinsa, kautta.

Harjoittelun loppu häämöttää ja – kuten aina – loppupaniikki iskee: ziljoona asiaa mitä haluaisi vielä kysyä, seurata ja kokeilla. Toisaalta hyvä muistuttaa itseään, että vaikka koulu päättyy, harjoittelu loppuu ja paperit on viittä vaille kädessä, niin valmiiksihan sitä ei tule koskaan. Valmistuminen tapahtuu vielä vähemmän kyseisellä alalla, joten itse asiassa ei ole mitään minkä voisi saattaa loppuun – opittavan määrässä kun ei loppua näy.

On aika kaivaa jälleen jakkupuku kaapista ja laskostaa leivontaessu tilalle, jättää koulureppu nurkkaan ja pinkaista kohti uutta työharjoittelupaikkaa. Roihu Inc:iin, Jihaa! World, here I come (again). Innostus, kauhistus ja ihastus. Toisaalta oli ihanaa kuulla pitkästä aikaa kaivattuja sulosointuja markkinointiviestinnästä ja markkinoinnista, asiakaslupauksista ja erottuvuustekijöistä. Toisaalta mukana oli kauhua, sen sijaan että soljahtaisin takaisin työelämään tuttujen asioiden keskelle, katsonkin nyt alaa hieman toisesta vinkkelistä – olenhan nyt harjoittelemassa ulkoasuntoteuttajan tutkintoa varten.

Nyt pitäisi kaikin tavoin tavoitella liikevaihdon kasvua. Markkinointi vaikuttaa suoraan liikevaihtoon, eikä siitä pitäisi leikata. Suomalainen yritysjohtaja on yleensä hirveän looginen, mutta tässä kohtaa ajatus harhailee.