Markkinointiviestinnän (ja miksei monen muunkin asian) parissa työskentelee paljon innostuneita, intohimoisia ja työtään rakastavia ihmisiä. Lasken itseni tähän ryhmään: kun innostun, painan kaasun pohjaan. Miksi huomenna, miksi ei tänään? Teen kaiken sydämellä. Asioihin kuuluu heittäytyä. Jos et rakasta sitä mitä teet, miksi teet sitä? 

Nuo ominaisuuteni tekevät minusta parhaimmillaan aikaansaavan, energisoivan, inspiroivan ja jopa hiukan viihteellisen. Pahimmillaan ajan läheiset ja kollegat hermostuksen partaalle vouhottamalla ja jyrään muut puolustaessani vahvasti näkemyksiäni.

Lupaan muuttua – huomenna

Tunnen myös muita tulisieluja. Heidän laillaan olen välillä pohtinut, kannattiko sanoa noin tai mokasinko palaverissa. Näin kirkkaasti mielessäni, kuinka iso linja pitäisi vetää ja en kerta kaikkiaan käsittänyt, miksi yhä keskustelimme lillukanvarsista.

Olen useampaankin otteeseen päättänyt, etten enää toimi niin. Muutun hillityksi ja aikuismaiseksi. Puhun vain kysyttäessä ja silloinkin asiallisesti ja lyhyesti. Perustelen näkemykseni faktoilla ja annan asian puhua puolestaan.

Niin varmaan.

Parhaimmillaan päätökseni kesti pari viikkoa (olin silloin kesälomalla) ja pahimmillaan alle 30 sekuntia.

Kuten monet muutkin työhönsä heittäytyvät, koin epäonnistumisen tunteita ja halusin kehittyä työssäni ja johtamisessa. Niinpä puhuin näistä asioista eräälle tutulle johtamisen asiantuntijalle ja konsultille. Kerroin, että edellä kuvatut ominaisuudet ovat heikkouksiani sekä asioiden että henkilöiden johtamisessa.

– Ei pidä paikkaansa. Luultavasti ne ovat suurin vahvuutesi, hän vastasi ja jatkoi:

– Suomalaisten ongelma on, että pelkäämme innostumista. Ja vielä pahempaa, pelkäämme konflikteja. Vaikka nuo kaksi luovat ehkä eniten uusia ja innovatiivisia asioita. Miksi hyväksymme vätystelyn, mutta emme tue ihmistä, joka jatkuvasti antaa kaikkensa?

Oloni helpottui. Ehkä en ollutkaan ihan toivoton tapaus. Aloin perehtyä asiaan tarkemmin. Ja totta: Suomessa ollaan arkoja ja konsensushakuisia. Innostuvat, vahvat persoonat koetaan vaikeiksi, koska he haastavat muita, eivät niele asioita purematta ja seisovat näkemystensä takana.

Rakastu riitelyyn

Maailmalla on tunnistettu ristiriitojen hedelmällinen ja ilmaa puhdistava vaikutus. Jossain jopa käytetään metodeja, joilla synnytetään yrityksissä konflikteja, jotta ihmiset saadaan innostumaan työstään.

Ystäväni oli töissä Ranskassa ja kertoi siellä tunnekuohujen kuuluvan työelämään. Hänellä on melkoisia tarinoita kokouksista, joissa huudetaan, paiskotaan ovia ja jopa heitellään tavaroita. Ja lopuksi lähdetään porukalla lounaalle. Asiat riitelevät, eivät ihmiset. Joskus ihmisetkin riitelevät, mutta se ei haittaa, koska ihmiset osaavat sopia.

Suomessakin toistellaan “mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu” -lauseita, mutta taidamme suuttumisen suhteen olla hiukan matalalämpöinen ja hidastempoinen kansa. Useimmille suomalaisista ei nitojan paiskominen ole luontevaa. Mutta kuitenkin tunnistamme sen, että usein parhaat ideat syntyvät pienellä hulluudella ja heittäytymisellä. Ja ne toteutuvat periksiantamattomuudella.

Luovimmat ratkaisut ovat yleensä ristiriitaisia ja herättävät tunteita. Jos kaikki rakastavat ideaa heti ensi hetkestä, se on luultavasti vanhan toistamista eli oikeastaan ei mitään uutta. Aivomme nimittäin on rakennettu rakastamaan tuttuja asioita ja vieroksumaan uusia. Uudet asiat tekevät kipeää. Jotta on valmis käymään läpi kipua joka päivä, pitää todella rakastaa sitä mitä tekee.

Asialla on vielä henkilötason ulottuvuuskin. Rakastumalla työhömme joka päivä uudelleen saamme myös yksilötasolla elämään erilaista sisältöä. Silloin ei tarvitse viettää viikkojaan laskien tunteja perjantai-iltapäivään.

Älä pelkää – ainakaan itseäsi

Kaikkea tätä pohdittuani katselin peiliin hyvän tovin ja minusta alkoi tuntua, että asiaan liittyy kolme väärinymmärrystä:

  1. Kyseessä on johtamisen haaste, jonka olemme ehkä käsittäneet väärin päin. Tavoitteena ei pitäisi olla hyssyttely ja intohimon kitkeminen ihmisistä matkalla yhteiseen tyytyväiseen hyrinään. Johtamisen tulisi luoda ympäristö, jossa eri tavoin työhönsä suhtautuvat saavat toimia itselleen luontaisella tavalla, mutta kuitenkin siten, etteivät yhden ominaisuudet ahdista toista.

    Toisen väärinymmärryksen ovat tehneet intohimoiset henkilöt itse. Suomalainen yrityskulttuuri on hillitty. Siksi kuvittelemme toimivamme väärin ja että meitä katsotaan nenänvartta pitkin, kun kädet ilmassa viuhuen ja kyyneleet silmissä maalaamme visiotamme ilmaan neuvottelupöydän yläpuolelle.

  2. Todellisuudessa hyvä johtaja tunnistaa voimavaran sen nähdessään. Ja innostunut puhuja tempaa koko porukan mukaansa. Mutta kuten kaikessa rakkaudessa, pahinta on torjutuksi tulemisen pelko. Olemme siis itse itsemme pahimpia vihollisia tuijottaessamme itsekritiikin peiliin.

  3. Kolmas väärinkäsitys: innostuminen ja intohimo eivät sulje pois vaatimusta tilannetajusta, muiden kuuntelusta ja puheenvuoron antamisesta. Ja muistuttaisin vielä (itseäni ja muita), että paatoksella puhuvat ovat keskimäärin yhtä usein väärässä kuin hillitymmätkin tyypit.

Opittavaa on kaikilla – ja sehän on parasta tässä kaikessa. Olisi nimittäin kamalaa herätä jonain aamuna huomatakseen, että on ihmisenä, vanhempana, ystävänä, työntekijänä ja johtajana ihan valmis.

Keskeneräisin mutta intohimoisin terveisin

- Janiina